On todella
turhauttavaa kun tietää että tekstissä on jotain heikkoa tai
vinossa, muttei osaa paikantaa mikä siinä mättää. E:ssä on nyt
puolitoista lukua joista en oikein saa otetta. Niissä on jotain mikä
ei toimi, mutten tiedä mitä. Jos luvut olisivat vain täytettä, ne
voisi heittää pois. Mutta kun eivät ole, tai jos ovat en tunnista
niitä sellaisiksi. Mielestäni ne ovat, no jos ei tärkeitä, niin
ainakin tarpeellisia.
Sitten on niitäkin
lukuja joista tuntee heti, että niissä on sitä jotakin. Sen tuntee
jo siinä vaiheessa kun kirjoittaa ensimmäistä raakaversiota ja ei
millään jaksaisi lopettaa kirjoittamista kun kaikki sujuu niin
hyvin ja tajuaa kuinka tarina vetää syvemmällä. Paitsi jos...
nämä ovat niitä darlinkseja joita pitäisi tappaa. Täyttää
soopaa, mutta on itse niin humalassa omista sanoista ettei sitä
tajua.
Näissä tunnelmissa
menen tekemään lihapullataikinaa, jonka pitää olla muutaman
tunnin jääkaapissa ennen paistamista. Sitten voisin vaihtaa lakanat
ja pestä vessan ja jossain vaiheessa tehdä ne lihapullat, käydä pyykillä ja lukea tän hetkinen kirja loppuun, Christie odottaa kirjahyllyssä ja haluan päästä siihen käsiksi. Lenkilläkin
pitäisi käydä, mutta sinne vasta illemmalla.
Kirjoittamista? Sen
hoidin jo aamulla, kuuden ja puoli kahdeksan välillä. Minkä takia
en halua koskea tekstiin ennen kuin vasta joskus illalla, kun käyn
sen uudelleen läpi.
