maanantai 25. huhtikuuta 2016

Laskukaavoja

En tiedä kuinka monella eri tavalla lukuja voi laskea uudelleen, mutta aina kun saan yhden valmiiksi lasken jäljelle jääneet. Katson kalenteria ja mietin, milloin voisin teoriassa saada tämän kierroksen valmiiksi. No teoriassa, ensi kuun loppuun mennessä. Tämä siis jos olen extra tehokas ensi viikolla, kun on yksi ylimääräinen vapaapäivä sekä lomalla, johon on vielä pari viikkoa.

Teksti ei ole lähellekään valmis vaikka onnistuisin tavoitteessa. Neljä lukua on täysin kirjoittamatta ja sitten on vielä kasa irrallisia kohtauksia jotka vielä etsivät paikkaansa. En mieti niitä kuitenkaan vielä, niiden aika on vasta kesäkuussa. 

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Pikapäivitys

En ole viime aikoina hirveästi kirjoitellut tänne, koska ei ole ollut hirveästi kirjoitettavaa.

Elämä tuntuu pyörivän kolmen pyhän ympärillä. Työt, editoiminen ja editoimisen välttely.

Ensi kuussa osallistun Joonas Kostigin vetämään pajaan  Mukaan mahtuu vielä, jos jotakuta kiinnostaa.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Maaliskuussa luettu

  
Huonetta ja sukua koukutti heti ensisivuilta lähtien, mutta…. Sitten se vähän lopahti. Tarinassa kerrotaan Hattien tarinaa, mutta ei aina Hattien näkökulmasta. Jokaisessa luvussa oli oma kertoja ensin Hattie itse ja myöhemmin jokin Hattien monista lapsista, loppua kohdin jopa lapsenlapsi. Kirja toi mieleen novellikokoelman, jota sitoo yhteinen äiti ja kuten olen joskus maininnut, en hirveästi pidä novelleista. Novellien suurin ongelma on se, että juuri kun pääsee alkuun, ne loppuvat. Tässä oli vähän sama ongelma. Hattien ja joidenkin lasten elämiin olisi halunnut jäädä pidemmäksi aikaan, mutta tämä tarinan muoto ei tunne armoa. Toisaalta, joidenkin lapsien kohdalla tuntui ettei tarina vedä lainkaan, jolloin oli hyvä että tiesi kertojan vaihtuvan seuraavassa luvussa. Novellimuodosta huolimatta ei lainkaan huono kirja ja tosi hienosti kirjoitettu. Mitä nyt kääntäjältä oli eksynyt kirjaan muutamia lauseita, joista puuttui sanoja.


Tämä kirja oli hyvällä tavalla kauhea. Kirjan päähenkilöllä on juuri sellainen lapsuus, mistä pitää selviytyä. Se ei ollut mikään mukava ja pehmoinen lapsuus, vaan raaka ja alistava. Tuntui ihan pahalta lukea kuinka se kuvaili nälkää, joka oli melkein ainoa pysyvä asia sen lapsuudessa.


Tähän tartuin kun luin arvion Kirsin kirjanurkassa. Tässä kirjassa oli paljon sellaista mistä pidän, hyvä tarina, brittimiljöö sekä ajallisesti 40-50 luku. Silti en päässyt tätä sataa sivua pidemmälle ja sinnekin pääseminen oli hidasta. En ymmärrä miten tämä ei nyt vetänyt, mutta lopulta päätin että annan periksi ja jätän kesken.


Joskus eteen tulee kirja joka vain vetää täyttä päätä mukaansa. Tämä oli sellainen kirja ja vieläpä sillä tavalla että aina kun luin, halusin myös kirjoittaa. Kaikkien kirjojen kohdalla en saa sellaista kirjoitusintoa, mutta tästä sain. Tuntuu etten pitkään aikaan ole lukenut mitään kunnon trilleriä, mutta tämä oli sellainen ja vielä sellaisella tavistavalla mistä pidän. Tässä päähenkilö ei siis ole mikään näennäisen tavallinen tyyppi joka paljastuu myöhemmin ex CIA agentiksi, vaan ihan tavismuija joka juo liikaa ja sekoilee omassa elämässään.
Lyhyesti tässä on kyse naisesta, joka työmatkalla näkee aina saman talon ja sen asukkaat. Sitten yhtenä päivänä se näkee jotain mikä järkyttää sitä ja se päättää ottaa asiasta selvää.