Syksy
tuli ja sen mukana kaikenlaista. On kivoja asioita kuten se, että
voin jälleen käyttää aknelääkettä kun aurinko ei porota
kirkkaalta taivaalta. On uusia työjuttuja. On arki ja rutiinit. On
lukemisen ilo (tämä palautui heti kun selviydyin itistä). Sitten
on myös se ikävämpi puoli, eli ensimmäinen flunssa ja
työpäivänjälkeinen uupumus. Osittain tämä tietenkin johtuu
flunssan jälkiseurauksista, ei pitäisi arvioida työpäivän
jälkeen jäävää energiatasoa ennen kuin tauti on kunnolla ohi.
Sain
vihdoin luettua Jessica Abelin Growin Guills -kirjan loppuun ja ei
voi muuta kuin kehua.
Kirjan
perusidea on oppia priorisoimaan projektit jotta saat jotain
valmiiksi. Jos sinulla on vaikkapa viisi eri luovaa työtä kesken ja
työstät niitä jokaista päivittäin, mikään niistä ei edisty
tarpeeksi jotta saisit jotain näkyvää aikaiseksi. Sen lisäksi,
että jatkuva projektien vaihtaminen heikentää keskittymistä se on myös ajantuhlausta, sillä mieli tarvitsee aikaa sopeutua seuraavaan projektiin. On siis
parempi keskittyä viisi tuntia yhteen projektiin kuin jakaa sama
aika viiden projektin kesken.
Aloitin
kirjan lukemisen heti kun ostin sen joskus kesällä. Puolenvälin
jälkeen lopetin koska tuntui, ettei kirja puhuttele minua lainkaan.
Olen aina ollut yhden projektin ihminen. Kun editoin E:tä pistin
Kellotornin jäähylle ja vaihdoin takaisin kun E lähti pois.
Sitten
huomasin, että tunteet joita Abel kuvailee jos projekteja oli
liikaa, olivat samat mitä koin Kellotornin kanssa. Kellotorni on
yksi projekti, mutta samaan aikaan kirjoitin raakatekstiä, editoin
vanhaa tekstiä, luin Kellotorniin liittyvää kirjaa ja ittikin
taisi olla tässä vaiheessa kesken. Aina kun tein mitä tahansa
näistä asioista tuntui, että pitäisi olla tekemässä jotain
toista. Saatoin päivän aikana tehdä vähän kaikkea ja lopulta
käteen jäi vain olo, että mikään ei edisty.
Sitten
otin Abelin kirjasta oppia ja priorisoin Kellotorniin liittyvän
kirjan ykkössijalle. Itin lukeminen venyi, mutta oli helpotus saada
taustatutkimukseen liittyvä kirja alta pois.
The
German forest/Dark forest. Tämä on se termi mitä Abel käyttää
sille tunteelle, kun projektin alkuinnostus on kadonnut ja huomaat
seisovasi keskellä pimeintä metsää jossa ei ole valoa ja jopa se
seuraamasi polku on kadonnut. Tämä on se kohta kun kaikki on
huonosti. Et usko enää ideaan etkä omiin kykyihin ja kaikki mitä
teet on ajanhukkaa.
Se
mikä puhutteli minua kirjassa eniten, oli kohta päivittäisestä
puurtamisesta. Joka päivä istut alas työstämään projektia ja silti
koet, ettei se edisty. Päivittäinen puurtaminen edistää
kyllä projektia, mutta se mitä saat aikaiseksi on vain murusia
isossa kokonaisuudessa.
Tämä
suo (metsä ei oikein toimi suomeksi) on se kohta kun olisi helpointa
antaa periksi.
Olen kokenut tämän saman tunteen ennenkin sekä
E:n, että sitä aikaisempienkin projektien kanssa. Tiesin ilman
kirjaakin, että tämä on se kohta mikä pitää vaan puskea läpi,
mutta silti oli hauska lukea siitä niin hyvä selostus kuin mitä
kirjassa oli.
Vaikka pidin Abelin kirjasta se jäi minulta melkein kesken. Luin alkuun n. 50% ja sitten tuli stoppi joka kesti kuukauden, melkein pari. Googletin jopa ohjeita, miten e-kirja palautetaan amazonille, mutta onneksi nappi ei ollut näkyvillä sillä kirjan loppupuolisko osui ja upposi.
Jos kirjasta on pakko antaa jotain kritiikkiä, niin se on nimi. Growing Gills. Aina kun mietin nimeä, mieleen nousee ensimmäisenä kalalta haisevat kädet ja märkä kalannahka. Kai nimessä viitataan siihen, että oppii sukeltamaan (ehkä).
