perjantai 16. lokakuuta 2015

Workshop

Viime ja tällä viikolla osallistuin kirjoittamiseen liittyvään workshoppiin. Se oli Joonas Konstigin vetämä kahden päivän paja ja pitää sanoa että se oli erittäin mielenkiintoinen ja hyvä kokemus. En ole aikaisemmin työstänyt omaa tekstiä workshopissa, ja olen usein miettinyt et mikä se sellainen edes on. Osallistujia oli kymmenen, jokainen toi kumpaankin kertaan pari sivua omaa tekstiä, joko proosaa tai runoutta. Sitten kävimme tekstit läpi, hyvin yksinkertaista mutta todella mielekästä.

Ensimmäiselle kerralle vein workshoppia varten kirjoittamani novellin. 

Pistän tähän alle nyt tämän novellin, siinä muodossa millaisena pistin sen muiden luettavaksi ja kirjoitan sen jälkeen sen palautteen minkä siitä sain.

----
Tyttö

Rastapäinen poika kutsui häntä Gestapoksi. Mielikuva oli syntynyt niiden matkojen aikana, joina he olivat tuijottaneet toisiaan raitiovaunussa, tai poika oli tuijottanut. Jos mieheltä olisi kysytty, hän ei pystyisi sanomaan pojasta mitään. Hän ei muistaisi tämän vaaleita hiuksia, vihreää takkia tai mustia housuja jotka olivat aina koirankarvoissa.
Ensin poika oli kiinnittänyt huomionsa miehen hiuksiin, pään yli kammattuihin haituviin, jotka tyystin epäonnistuivat peittämään alkavan kaljun. Poika kiinnitti huomionsa ohutsankaisiin silmälaseihin ja viiksiin, jollaisia vain keski-ikäiset urpot saattoivat pitää viehättävinä.
Miehellä oli aina päällään trenssi, maitokahvin värinen ja kiinni napitettu, samanlainen kuin pojan isoisällä oli aikoinaan ollut. Salkkua hän kantoi vasemmassa kädessään. Istuutuessaan mies laski salkun polvilleen ja risti kätensä sen päälle. Hän ei koskaan räplännyt lukkoa, rummuttanut salkun pintaa tai kurkistanut sen sisään ja kaikista muista matkustajista poiketen, poika ei koskaan nähnyt miehen kaivavan puhelintaan esille ja kuluttavan kuuden minuutin mittaista työmatkaansa laitetta hiplaten.
Mies sanoi ”anteeksi” ja ”kiitos” ahtaassa käytävässä. Hän luovutti paikkansa vanhuksille ja naisille, jopa niille, jotka mielenosoituksellisesti jäivät seisomaan tyhjän penkin viereen.
Nahkahanskat astuivat kuvaan syyskuun lopulla, kun ilma kääntyi ja ensimmäiset navakat tuulet puhalsivat mereltä. Kuten kaikkina arkiaamuina, poika astui ratikkaan ensin, neljä pysäkkiä ennen Gestapoa. Reppunsa poika heitti tyhjälle penkille, päättäen tänä aamuna olla Se Kusipää, joka varaa kaksi paikkaa. Jossain vaiheessa poika havahtui ääneen. Narskuvaan hiertävään ääneen, joka hädin tuskin kuului aamuruuhkaisessa raitiovaunussa. Ääni tuli miehestä, Gestaposta, kun salkkua pitävä käsi vuoroin kiristi, vuoroin hellitti otettaan.

Ville Möyryselle mies oli Se Vitun Karppinen, tai pelkkä Karppinen jos nimi piti lausua muiden seurassa.
Karppinen oli korvaamaton tiimin jäsen ja hyvä tyyppi. Se Vitun Karppinen, oli niuhottava kusipää, huumorintajuton kullinnuolija joka ei varmaan koskaan ollut saanut pillua. Samaa mieltä olivat Jere ja Pekka, mutta tuskin herra toimitusjohtaja, joka tarkasteli maailmaa raporttien ja numeroiden läpi.
Karppinen toimitti raportit ajallaan, mieluummin ennen deadlinea. Hän pysyi palaverissa asiassa, ei koskenut talon pullaan, ei osallistunut kahvirinkiin ja söi eväänsä koneensa äärellä.
Se Vitun Karppinen, ei joustanut aikatauluissa, vaikka toinen olisi ollut sairaana. Ei liittynyt kahvipöytään juomaan Pesosen eläkekahveja tai juhlistamaan Villen ensimmäisen lapsenlapsen syntymää. Se Vitun Karppinen, oli vain numeroita ja lausuntoja eikä ripaustakaan inhimillisyyttä.

Torstaisin puoli kuuden ja seitsemän välillä mies oli Antti, tai Antti-kulta. Joskus hän oli sairaanhoitaja, entinen rakastaja, naapurin poika tai murtomies, äidin voinnista riippuen. Huonoimpina päivinä hän oli isä, isi tai pappa, sillä yhdennäköisyys isoisään oli hätkähdyttävä. Kaikista pahimpina päivinä, hän ei ollut kukaan, vaikka istui koko vierailun ajan äitiään vastapäätä.

Tytölle mies oli Se Mies. Se Mies, joka toi aamupalan ja korjasi astiat illemmalla pois. Se Mies, joka siivosi huoneen, vaihtoi lakanat ja keräsi petivaatteet ja pyykit pois. Se Mies, joka toi hänelle vaatteita ja lehtiä. Opetti sitomaan hiukset tietyllä tavalla, näytti miten päätä tuli kallistaa oikein tai kuinka istua kuten Maija. Tytölle hän oli Se Mies, joka satutti ja suukotteli. Jonka käsiä mustat nahkahanskat aina verhosivat ja joka ei moneen viikkoon ollut vaihtanut hänen kanssaan ainuttakaan sanaa.

Ylikonstaapeli Nordbergille tyttö tulisi pitkään olemaan Leukaluu Nuuksiosta. Hän katsoi läpinäkyvässä pussissa olevaa luuta ja yritti kuvitella tapahtumia, joiden seurauksina luu oli päätynyt harmaan huskyn leikkikaluksi. Hän käveli koiraa ulkoiluttaneen pojan kanssa reittiä läpi, tämän yrittäessä muistaa mistä Viima oli luun löytänyt. Öisin Nordberg luki uudelleen ja uudelleen patologin raporttia ja rukoili, että luussa näkyvät leikkausjäljet olivat syntyneet vasta kuoleman jälkeen. Patologin mukaan jälkien syntymisestä oli mahdoton tehdä päätelmiä. Nordbergin arvaus oli yhtä hyvä kuin hänen omansa.

Palaute:
Omaksi yllätyksekseni, kukaan ei antanut tästä huonoa palautetta. Sain sellaisen huomautuksen että poika ei ehkä käyttäisi sanaa ”viehättävä”, vaan se on enemmän naisten käyttämä sana ja että patologi voi selvittää onko luu leikattu ennen kuolemaa vai sen jälkeen. 

Toisen kerran tekstiä en voi tähän laittaa, koska se oli pätkä E:tä. En olisi millään ehtinyt kirjoittaa mitään uutta joten editoin E:stä yhden alkuluvun pätkän ja pistin sen. Ajatuksena oli kyllä todella ahdistavaa näyttää kenellekään E:tä tai puhua siitä kasvotusten vieraiden kanssa. 

2 kommenttia:

  1. Tosi mielenkiintoinen novelli! Varsinkin tuo leukaluukäänne.

    Workshop kuulostaa myös kivalta, en ole ikinä ollut tuollaisessa, vähän saman tapaisessa kyllä ihan toisaalla, mutta siellä analysoitiin vain tekstejä, jotka kirjoitettiin paikan päällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)
      Niin minäkin luulin että siellä kirjoitetaan paikan päällä, mutta vaikka aikaa oli se 3h per kerta niin just ja just riitti siihen että luettiin ja käytiin valmis teksti läpi. Tuollainen paikan päällä kirjoitetun tekstin läpikäyminen olisi ihan kiva kokeilla.

      Poista