Kiire

Miksi minulla on aina niin kova kiire kaiken kanssa mitä teen?

Kiire lukea kirja loppuun jotta voin aloittaa uuden, tai kiire saada A2 ensimmäinen versio valmiiksi. Pitäisi osata nauttia enemmän siitä, että lukee hitaasti, tai siitä että saa työstää A2:sta rauhassa.

Sekä Rooibos että Elina kirjoittivat aikatauluista ja se sai miettimään omiani. A2:sen deadline on minun asettama, eikä tiukalle aikataululle ole mitään muuta järkiselitystä kuin se, että haluan nähdä tarinan semivalmiina. Huomenna on jo maaliskuu, en voi ymmärtää miten se on mahdollista kun joulu oli ihan äsken. Voin vannoa että A2:sen ensimmäinen versio ei ole toukokuun lopussa valmiina, kuten tammikuussa vielä suunnittelin. Ei varsinkaan jos meinaan pyhittää koko ensikuun, ensimmäisen 20 000 sanan editoimiseen.

Sain tänään A:n toisen lukijapalautteen. Ympäripyöreästi se oli hyvin samanlainen kuin aikaisemmin saamani, eli alku ei vedä mukaansa ja on raskasta lukea. Kankean alun jälkeen, tarina kuitenkin lähtee hyvin käyntiin ja on mielenkiintoinen. Ensimmäisessä palautteessa eriteltiin se, mikä teki alusta niin vaikealukuisen, joten kunhan joskus palaan A:n maailmaan, revin alun auki ja kirjoitan sen uudelleen. Tämänpäiväisessä palautteessa esille nostettiin myös suurin epävarmuuteni kirjoittamisen suhteen, eli sen että tekstistäni huomaa ettei Suomi ole äidinkieleni. Sitä ei huomaa puheesta, mutta kirjoitettu teksti ei ole yhtä armollinen. Vaikeinta tässä ”vammassa” on se, että omia virheitä ei näe. Sanoja voi tuijottaa koko päivän, näkemättä vääriä taivutusmuotoja tai sanajärjestyksiä. Voin kuvitella, että niille joille kieli on hallussa, tätä on vaikea ymmärtää. Miten niitä virheitä ei voi olla näkemättä? Mutta uskokaa kun sanon, että kyllä voi. Tässä sitten lisäsyy siihen, miksi minun pitää hidastaa kirjoitusvauhtiani. Mitä nopeammin naputtelen, sitä enemmän teen virheitä ja sitä suurempi työ minulla on editointivaiheessa.

Lukuhaaste on tämän viikonlopun tauolla. Seuraava kirja oli jo lainattuna, mutta se oli pakko palauttaa koska en olisi mitenkään ehtinyt lukemaan sitä ennen eräpäivää. Toisen menetin sen takia että yritin keplotella eräpäivillä pitämällä kirjaa varaushyllyssä viimeiseen asti ja tietenkin sitten unohdin lainata sen ajoissa.

Tällä hetkellä luen Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen ”Kirjablogikirja: Rivien välissä”. Jotenkin ihanaa lukea kirjaa sellaisista blogeista joita tykkää seurata. Ensi viikolla jatkan lukuhaastetta, minulle on saapumassa muutama varaus joista ainakin yksi liittyi haasteeseen.

3/50 - Tietokirja

Puhukaa vaan akvaariokaloista

Voi sitä tuskaa kun koko luvun pointti on asia X, mutta yrityksistä huolimatta keskustelu ei tunnu millään kääntyvän oikeaan suuntaan -_- 

Ei täysin toivotonta

Sain toissa päivänä ensimmäisen kokopalautteen A:sta. Palaute oli hyvä, koska siinä oli eritelty A:n heikot kohdat. Oli myös mukava kuulla että tarina veti, puutteistaan huolimatta.

Mitä enemmän olen kirjoittanut A2:sta, sitä paremmin olen alkanut hahmottamaan A:n heikkoudet. Jopa siinä määrin että ymmärrän A2:sen olevan se, joka lähtee ensimmäisenä maailmalle (jos sinne joku joskus lähtee). A:n rusennan uudelleenkirjoitusmaneklin läpi. Alkua pitää muuttaa, heikot kohdat korjata ja loppua hioa. Nyt odotan oikeastaan innolla että pääsen hiomaan A:ta, vaikka vielä muutama viikko sitten en halunnut nähdä koko kässäriä. Ensin kuitenkin A2. Haaveilen vähän siitä että ensimmäinen versio valmistuu keväällä. Ei mahdoton, mutta hitusen tiukka tavoite.

Kaapissa

Sofien valinta etenee, mutta loppu ei häämötä vielä. Ainoa mikä häämöttää on puoliväli, 100 sivun päässä. Sofien valinta on paksu kirja, vähän päälle 600 sivua ja teksti ympätty niin tiiviisti sivuille että sanat vilistävät silmissä kun riviväli on nollassa. Sana ”tekstiseinä” kuvaa hyvin miltä tämän kirjan sivujen tuijottaminen tuntuu. Esteettisesti ei mikään mukava lukukokemus, mutta tarinallisesti kylläkin.

Jos meinaan selvitä tästä lukuhaasteesta vuodessa, en voi jatkuvasti valita 600 sivun kirjoja. Toistaiseksi sekä Zadie että Sofie kuuluvat tähän jättikategoriaan. En kuitenkaan ala valikoimaan kirjoja sivumäärän mukaan, jos tämä lukuhaaste venähtää kahden vuoden mittaiseksi, niin venähtäköön. Hitlerin raivottaret odottaa seuraavaksi vuoroaan ja on onneksi lyhyt, vähän alle 300 sivua.

Sofien valintaa lukiessa en voi olla vertaamatta omaa ja kirjan päähenkilön suhtautumista kirjoittamiseen. Tarina alkaa siitä kun Stingo, kirjan kertoja, saa potkut huonosti palkatusta ja aliarvostetusta työstään ja vuokraa huoneen rouva Yetta Zimmermanin talosta. Stingolla on pieni perintö minkä turvin hän voi elää, samalla kun kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan. Sofie, jonka menneisyyttä raotetaan pala palalta, asuu Stingon yläpuolella, mutta ei sen enempää Sofiesta. Se mikä minua kiehtoo tässä Stingossa, on hänen asenteensa. Hän ei ujostele sanoa olevansa kirjailija, vaikka työstääkin vasta ensimäistä romaaniaan. Minä olen kaappikirjoittaja. Lähiperhe tietää että kirjoitan, ovathan raukat joutuneet koelukemaan tekstejäni, mutta julkisesti en kehtaisi kyllä esittäytyä kirjailijaksi. En vaikka voisin käyttää englanninkielistä sanaa writer, joka madaltaa kynnystä.

Wikipedian mukaan ”kirjailija on henkilö joka kirjoittaa tai on kirjoittanut kirjoja, varsinkin kaunokirjallisia teoksia”. Ensinnäkin tässä tietenkin tulee miettineeksi, että mitä ne tietokirjojen kirjoittajat sitten ovat, jos eivät kirjailijoita? Eihän tuo suomenkielinenkään määritelmä vaadi sitä julkaistua kirjaa, mutta ehkä meillä on suurempi mielleyhtymä siihen, että tämä titteli on varattu vain tietyille ihmisryhmälle. Sitten on tietenkin englanninkielinen ”aspiring writer” määritelmä, mutta sekin on vähän hassu sanavalinta, koska eihän lääketieteen opiskelijoitakaan kutsuta ”aspiring doctor” nimellä. Sitä paitsi, käännettynä ”aspiring writer” on pyrkivä kirjailija, mikä taas ei toimi suomeksi yhtään. Pöytälaatikkokirjailija on tuttu ilmaisu, mutta en ole koskaan kokenut sen kuvaavan minua. Kirjoituspöydässäni ei ole laatikoita, enkä minä edes kirjoita sen äärellä. Toisaalta en kyllä kirjoita kaapissakaan, vaan olohuoneessa. Minua kuvaa ehkä eniten sanat ulkoinen kovalevy-kirjailija. Muistitikkukirjailija on kivempi sanavalinta mutta en tallenna juttujani muistitikulle. Aina voisi tietenkin olla harrastelijakirjailija, jos ei muu kelpaa. Kaikissa näissä määritelmissä on ongelmana, kirjoittamisen julkinen tunnustaminen. Blogissa voin tunnustaa vaikka mitä, koska täällä saa olla anonyymi.

Kirjoittaminen on niin henkilökohtainen, tavallaan ehkä vähän nolokin harrastus, että siitä ei kehtaa puhua ääneen. En tiedä aiheuttaako mikään muu harrastus samanlaista salailua, mutta kaikista muista harrastuksistani kehtaan jutella. Minua ei nolota lainkaan sanoa että juoksen, vaikka en ole olympiatasoinen urheilija, tai kertoa siitä miten ensimmäisessä maratonini meni huonommin kuin kuvittelin ja jäin rutkasti tavoiteajastani jälkeen. Liikunnan suhteen on paljon luontevampaa puhua siitä miten haluaa parantaa suoritustaan. Onnistumisista saa iloita, ja epäonnistumisia saa analysoida. Kirjoittamisen suhteen en tule koskaan olemaan yhtä avoin. En voisi edes kuvitella hehkuttavani julkisesti (kotona kylläkin), että nyt tuli kirjoitetuksi hyvä kappale.