Kaapissa

Sofien valinta etenee, mutta loppu ei häämötä vielä. Ainoa mikä häämöttää on puoliväli, 100 sivun päässä. Sofien valinta on paksu kirja, vähän päälle 600 sivua ja teksti ympätty niin tiiviisti sivuille että sanat vilistävät silmissä kun riviväli on nollassa. Sana ”tekstiseinä” kuvaa hyvin miltä tämän kirjan sivujen tuijottaminen tuntuu. Esteettisesti ei mikään mukava lukukokemus, mutta tarinallisesti kylläkin.

Jos meinaan selvitä tästä lukuhaasteesta vuodessa, en voi jatkuvasti valita 600 sivun kirjoja. Toistaiseksi sekä Zadie että Sofie kuuluvat tähän jättikategoriaan. En kuitenkaan ala valikoimaan kirjoja sivumäärän mukaan, jos tämä lukuhaaste venähtää kahden vuoden mittaiseksi, niin venähtäköön. Hitlerin raivottaret odottaa seuraavaksi vuoroaan ja on onneksi lyhyt, vähän alle 300 sivua.

Sofien valintaa lukiessa en voi olla vertaamatta omaa ja kirjan päähenkilön suhtautumista kirjoittamiseen. Tarina alkaa siitä kun Stingo, kirjan kertoja, saa potkut huonosti palkatusta ja aliarvostetusta työstään ja vuokraa huoneen rouva Yetta Zimmermanin talosta. Stingolla on pieni perintö minkä turvin hän voi elää, samalla kun kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan. Sofie, jonka menneisyyttä raotetaan pala palalta, asuu Stingon yläpuolella, mutta ei sen enempää Sofiesta. Se mikä minua kiehtoo tässä Stingossa, on hänen asenteensa. Hän ei ujostele sanoa olevansa kirjailija, vaikka työstääkin vasta ensimäistä romaaniaan. Minä olen kaappikirjoittaja. Lähiperhe tietää että kirjoitan, ovathan raukat joutuneet koelukemaan tekstejäni, mutta julkisesti en kehtaisi kyllä esittäytyä kirjailijaksi. En vaikka voisin käyttää englanninkielistä sanaa writer, joka madaltaa kynnystä.

Wikipedian mukaan ”kirjailija on henkilö joka kirjoittaa tai on kirjoittanut kirjoja, varsinkin kaunokirjallisia teoksia”. Ensinnäkin tässä tietenkin tulee miettineeksi, että mitä ne tietokirjojen kirjoittajat sitten ovat, jos eivät kirjailijoita? Eihän tuo suomenkielinenkään määritelmä vaadi sitä julkaistua kirjaa, mutta ehkä meillä on suurempi mielleyhtymä siihen, että tämä titteli on varattu vain tietyille ihmisryhmälle. Sitten on tietenkin englanninkielinen ”aspiring writer” määritelmä, mutta sekin on vähän hassu sanavalinta, koska eihän lääketieteen opiskelijoitakaan kutsuta ”aspiring doctor” nimellä. Sitä paitsi, käännettynä ”aspiring writer” on pyrkivä kirjailija, mikä taas ei toimi suomeksi yhtään. Pöytälaatikkokirjailija on tuttu ilmaisu, mutta en ole koskaan kokenut sen kuvaavan minua. Kirjoituspöydässäni ei ole laatikoita, enkä minä edes kirjoita sen äärellä. Toisaalta en kyllä kirjoita kaapissakaan, vaan olohuoneessa. Minua kuvaa ehkä eniten sanat ulkoinen kovalevy-kirjailija. Muistitikkukirjailija on kivempi sanavalinta mutta en tallenna juttujani muistitikulle. Aina voisi tietenkin olla harrastelijakirjailija, jos ei muu kelpaa. Kaikissa näissä määritelmissä on ongelmana, kirjoittamisen julkinen tunnustaminen. Blogissa voin tunnustaa vaikka mitä, koska täällä saa olla anonyymi.

Kirjoittaminen on niin henkilökohtainen, tavallaan ehkä vähän nolokin harrastus, että siitä ei kehtaa puhua ääneen. En tiedä aiheuttaako mikään muu harrastus samanlaista salailua, mutta kaikista muista harrastuksistani kehtaan jutella. Minua ei nolota lainkaan sanoa että juoksen, vaikka en ole olympiatasoinen urheilija, tai kertoa siitä miten ensimmäisessä maratonini meni huonommin kuin kuvittelin ja jäin rutkasti tavoiteajastani jälkeen. Liikunnan suhteen on paljon luontevampaa puhua siitä miten haluaa parantaa suoritustaan. Onnistumisista saa iloita, ja epäonnistumisia saa analysoida. Kirjoittamisen suhteen en tule koskaan olemaan yhtä avoin. En voisi edes kuvitella hehkuttavani julkisesti (kotona kylläkin), että nyt tuli kirjoitetuksi hyvä kappale.