Toissa
viikolla koin valaistuksen ja Kellotorni nytkähti hurjasti
eteenpäin. Juoni asettui paikoilleen ja minä tiesin pitkästä
aikaa mihin olin menossa. Luvut siirtyivät paikasta toiseen. Osa
poistui, uusia tuli tilalle. Raakatekstiä syntyy ja olen uudelleen
löytänyt tarinan ilon. Varjopuolena tietenkin se, että melkein
kaikki 35 000 sanaa jotka olin kirjoittanut ennen tätä valaistusta
lentää roskakoriin. Yksi luku jäi muuttumattomana paikoilleen,
mutta muut lähtevät jollain tavalla. Osan poistan. Osan voin pitää
kunhan puristan ne editointimankelin läpi. Sanoja on nyt vähän
päälle 30 tuhatta. Olen poistanut paljon, mutta tilalle on tullut
uutta. Sanamäärää kohentaa se, että en ole koskenut vielä
alkupään lukuihin.
Yksi
niistä asioista jotka ei toiminut tarinassa oli alku. Aloitin
kertomisen liian kaukaa ja kesti pieni ikuisuus ennen kuin juttu
lähti kunnolla liikkeelle. Mielessä on jo uusi tapa aloittaa
tarina, mutta ne alkupään luvut ovat vielä koskemattomina
paikoillaan ja tämä siitä syystä, että halusin rakentaa tarinan
rungon. Haluan nähdä, miten juoni etenee. En halua säätää vain
alkupäätä ja miettiä, että tässäkö sitä vieläkin ollaan.
Roskiin
menevät sanat eivät harmita. Olisiko ollut mukavaa ymmärtää
juonenkulku aikaisemmin? Tietenkin, mutta uskon siihen, ettei mikään
kirjoittaminen ole hukkaan heitettyä. Vaikka pidän
suunnittelemisesta ja juonikaavioista niin olen huomannut, että
tarina syntyy kirjoittaessa. En usko, että tämä oivallus olisi
syntynyt jos en olisi kirjoittanut sitä auki.
