Viime
ja tällä viikolla osallistuin kirjoittamiseen liittyvään
workshoppiin. Se oli Joonas Konstigin vetämä kahden päivän paja ja
pitää sanoa että se oli erittäin mielenkiintoinen ja hyvä kokemus.
En ole aikaisemmin työstänyt omaa tekstiä workshopissa, ja olen
usein miettinyt et mikä se sellainen edes on. Osallistujia oli
kymmenen, jokainen toi kumpaankin kertaan pari sivua omaa tekstiä,
joko proosaa tai runoutta. Sitten kävimme tekstit läpi, hyvin
yksinkertaista mutta todella mielekästä.
Ensimmäiselle
kerralle vein workshoppia varten kirjoittamani novellin.
Pistän
tähän alle nyt tämän novellin, siinä muodossa millaisena pistin
sen muiden luettavaksi ja kirjoitan sen jälkeen sen palautteen minkä
siitä sain.
----
Tyttö
Rastapäinen
poika kutsui häntä Gestapoksi.
Mielikuva oli syntynyt niiden matkojen aikana, joina he olivat
tuijottaneet toisiaan raitiovaunussa, tai poika oli tuijottanut. Jos
mieheltä olisi kysytty, hän ei pystyisi sanomaan pojasta mitään.
Hän ei muistaisi tämän vaaleita hiuksia, vihreää takkia tai
mustia housuja jotka olivat aina koirankarvoissa.
Ensin
poika oli kiinnittänyt huomionsa miehen hiuksiin, pään yli
kammattuihin haituviin, jotka tyystin epäonnistuivat peittämään
alkavan kaljun. Poika kiinnitti huomionsa ohutsankaisiin
silmälaseihin ja viiksiin, jollaisia vain keski-ikäiset urpot
saattoivat pitää viehättävinä.
Miehellä
oli aina päällään trenssi, maitokahvin värinen ja kiinni
napitettu, samanlainen kuin pojan isoisällä oli aikoinaan ollut.
Salkkua hän kantoi vasemmassa kädessään. Istuutuessaan mies laski
salkun polvilleen ja risti kätensä sen päälle. Hän ei koskaan
räplännyt lukkoa, rummuttanut salkun pintaa tai kurkistanut sen
sisään ja kaikista muista matkustajista poiketen, poika ei koskaan
nähnyt miehen kaivavan puhelintaan esille ja kuluttavan kuuden
minuutin mittaista työmatkaansa laitetta hiplaten.
Mies
sanoi ”anteeksi” ja ”kiitos” ahtaassa käytävässä. Hän
luovutti paikkansa vanhuksille ja naisille, jopa niille, jotka
mielenosoituksellisesti jäivät seisomaan tyhjän penkin viereen.
Nahkahanskat
astuivat kuvaan syyskuun lopulla, kun ilma kääntyi ja ensimmäiset
navakat tuulet puhalsivat mereltä. Kuten kaikkina arkiaamuina, poika
astui ratikkaan ensin, neljä pysäkkiä ennen
Gestapoa.
Reppunsa poika heitti tyhjälle penkille, päättäen tänä aamuna
olla
Se Kusipää,
joka varaa kaksi paikkaa. Jossain vaiheessa poika havahtui ääneen.
Narskuvaan hiertävään ääneen, joka hädin tuskin kuului
aamuruuhkaisessa raitiovaunussa. Ääni tuli miehestä,
Gestaposta,
kun salkkua pitävä käsi vuoroin kiristi, vuoroin hellitti
otettaan.
Ville
Möyryselle mies oli
Se Vitun Karppinen,
tai pelkkä Karppinen jos nimi piti lausua muiden seurassa.
Karppinen
oli korvaamaton tiimin jäsen ja hyvä tyyppi.
Se Vitun Karppinen,
oli niuhottava kusipää, huumorintajuton kullinnuolija joka ei
varmaan koskaan ollut saanut pillua. Samaa mieltä olivat Jere ja
Pekka, mutta tuskin herra toimitusjohtaja, joka tarkasteli maailmaa
raporttien ja numeroiden läpi.
Karppinen
toimitti raportit ajallaan, mieluummin ennen deadlinea. Hän pysyi
palaverissa asiassa, ei koskenut talon pullaan, ei osallistunut
kahvirinkiin ja söi eväänsä koneensa äärellä.
Se
Vitun Karppinen,
ei joustanut aikatauluissa, vaikka toinen olisi ollut sairaana. Ei
liittynyt kahvipöytään juomaan Pesosen eläkekahveja tai
juhlistamaan Villen ensimmäisen lapsenlapsen syntymää. Se
Vitun Karppinen,
oli vain numeroita ja lausuntoja eikä ripaustakaan inhimillisyyttä.
Torstaisin
puoli kuuden ja seitsemän välillä mies oli Antti, tai Antti-kulta.
Joskus hän oli sairaanhoitaja, entinen rakastaja, naapurin poika tai
murtomies, äidin voinnista riippuen. Huonoimpina päivinä hän oli
isä, isi tai pappa, sillä yhdennäköisyys isoisään oli
hätkähdyttävä. Kaikista pahimpina päivinä, hän ei ollut
kukaan, vaikka istui koko vierailun ajan äitiään vastapäätä.
Tytölle
mies oli Se
Mies.
Se
Mies,
joka toi aamupalan ja korjasi astiat illemmalla pois.
Se
Mies,
joka siivosi huoneen, vaihtoi lakanat ja keräsi petivaatteet ja
pyykit pois.
Se
Mies,
joka toi hänelle vaatteita ja lehtiä. Opetti sitomaan hiukset
tietyllä tavalla, näytti miten päätä tuli kallistaa oikein tai
kuinka istua kuten Maija. Tytölle hän oli Se
Mies,
joka satutti ja suukotteli. Jonka käsiä mustat nahkahanskat aina
verhosivat ja joka ei moneen viikkoon ollut vaihtanut hänen kanssaan
ainuttakaan sanaa.
Ylikonstaapeli
Nordbergille tyttö tulisi pitkään olemaan Leukaluu
Nuuksiosta.
Hän katsoi läpinäkyvässä pussissa olevaa luuta ja yritti
kuvitella tapahtumia, joiden seurauksina luu oli päätynyt harmaan
huskyn leikkikaluksi. Hän käveli koiraa ulkoiluttaneen pojan kanssa
reittiä läpi, tämän yrittäessä muistaa mistä Viima oli luun
löytänyt. Öisin Nordberg luki uudelleen ja uudelleen patologin
raporttia ja rukoili, että luussa näkyvät leikkausjäljet olivat
syntyneet vasta kuoleman jälkeen. Patologin mukaan jälkien
syntymisestä oli mahdoton tehdä päätelmiä. Nordbergin arvaus oli
yhtä hyvä kuin hänen omansa.
Palaute:
Omaksi
yllätyksekseni, kukaan ei antanut tästä huonoa palautetta. Sain
sellaisen huomautuksen että poika ei ehkä käyttäisi sanaa
”viehättävä”, vaan se on enemmän naisten käyttämä sana ja
että patologi voi selvittää onko luu leikattu ennen kuolemaa vai
sen jälkeen.
Toisen
kerran tekstiä en voi tähän laittaa, koska se oli pätkä E:tä. En olisi millään ehtinyt kirjoittaa mitään uutta joten editoin E:stä yhden alkuluvun pätkän ja pistin sen. Ajatuksena oli kyllä todella ahdistavaa näyttää kenellekään E:tä tai puhua siitä kasvotusten vieraiden kanssa.