E...melkein… Eilen vaan tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun kirjoitin blogiin kirjoittaneeni E:n ensimmäisen luvun. E:stä ei tullut vuodessa valmista, mutta kaukaisessa horisontissa häämöttää jo teoreettinen maaliviiva.
Editointi puolella olen päässyt yli puolen välin sen printti kasan kanssa, jota nyt käyn punakynän kanssa läpi. Taisin mainita että siinä oli kymmenen lukua, no oikeastaan siinä oli kymmenen lukua sekä 3-4 yksittäistä uutta kohtausta joista osa oli kyllä ihan luvun pituisia. Uskon että saan käytyä tekstin läpi ennen ensi viikon perjantaita, mikä on ihan hyvä, koska silloin voin pistää kaiken töistä ylijäävän energian (jota ei kyllä ole kovin paljon) E:n menneisyyden raakaversion editointiin.
Podcastien kuunteleminen jatkuu. Ne on oivaa viihdettä työmatkoilla, kun olen täysin kykenemätön lukemaan bussissa (jos voisin, lukisin).Suurimmassa osassa on käytössä sama formaatti, eli ensin vetäjä kertoo omat kuulumiset ja on haastattelu.
Se mihin olen aika usein kiinnittänyt huomiota näissä haastatteluissa, on kirjojen määrät jotka jotkut kirjailijat tuottavat. Yksikin sanoi kirjoittavansa 8000 sanaa päivässä. Toiset ei ihan niin hurjia lukuja saa päivässä aikaan, mutta silti kymmeniä kertoja niin paljon kuin mihin olen itse kykenevä. Tietty suurin osa näistä tyypeistä on täysipäiväisiä kirjailijoita ja ne kirjoittaa englanniksi, mutta silti.
Kyllähän minäkin tunnistan itsessäni sen piirteen, että olen välillä kovin malttamaton. Mutta se liittyy enemmän siihen, että haluan nähdä minkälaiselta tarina näyttää valmiina.
Esimerkkinä Jake Bibble jonka podcastia kuuntelin paljon viime kesänä, mutta nyt olen vähän kyllästynyt, sanoi kirjoittavansa kirjan noin kahdessa kuukaudessa. Tämä on yksi niistä tyypeistä joiden sanamäärät saa minut haukkomaan henkeä. Bibblellä oli yksi jakso missä aiheena oli määrä vastaan laatu, mikä kannattaa kuunnella. Eihän määrä ja nopeus tarkoita tietenkään huonoa laatua, niin kuin hitaus ei takaa Finlandia voittoa. Bibble itse selittää nopeutta sillä, että hän kirjoittaa pulp-kamaa, eli nopeaa viihdettä, ei mitään korkeakirjallisuutta. Itselläni vain herää nopeudesta kysymys, voiko kirjoittaminen olla enää nautinto, jos tekstiä syytää ulos kuin pieni tehdas?
Muistan katsoneeni kerran yhden Donna Tartin haastattelun, jossa hän kertoi miten hitaasti hän kirjoittaa (noin 10 vuotta/kirja), kuinka hän voi maata koko päivän sohvalla silmät kiinni ja miettiä tarinaa ja hahmoja ja sitä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Ja kuinka tämä on työtä, vaikkei hän kirjoittaisi päivän aikana yhtäkään sanaa. Tässä kiteytyi ainakin minulle se, mikä kirjoittamisessa on ihanaa. Se että voi vain velloa omassa tarinassa, sen maailmassa ja sen hahmoissa. Tästä syystä pidän enemmän siitä vaiheesta kun on jo olemassa tekstiä ja sitä saa rauhassa muokata mahdollisimman lähelle sitä mielikuvaa, kuin mitä tarina oli päässä.
Tiedän, on aina hirveän helppoa arvostella muita, kun oma elanto ei ole kiinni tuotetussa tekstissä.
