Elämäni olisi niin paljon helpompaa jos A olisi joko täydellistä roskaa tai pelkästään täydellinen. Eikä niin että yhtenä päivänä kaikki mitä A:sta luen on kauheaa roskaa ja toisena sitten juuri sellaista kuin sen pitääkin olla. Tietenkin voi olla että joka toinen luku on täyttä roskaa ja joka toinen sitten sitä hyvää täydellistä tekstiä minkä takia koen tekstin näin vaikeaksi.
Eilen kun editoin punakynä kädessä lukuja 11 ja 12 niin löysin sieltä seasta sitä täydellistä tekstiä. Sellaista mitä en muista edes kirjoittaneeni ja mitä lukiessa ajattelin että tällaistahan voisi löytyä ihan oikeissakin kirjoissa. Se oli mukava tunne koska sitä edellisenä päivänä mieli raahasi maassa.
Ja nyt A:sta vähän enemmän.
Yksi iso ongelma mitä minulla oli A:n ensimmäisissä versiossa oli se että päähenkilöni oli liian passiivinen. A on murhamysteeri missä tavisihminen ratkoo murhaa mutta päähenkilön ongelma oli se, että hän tuntui pysyvän paikoillaan samalla kun minä kannoin tapahtumat hänen jalkojensa juurelle. Tässä viimeisessä versiossa aloin sitten ihan urakalla potkimaan A:ta liikkeelle. Juuri eilen korjasin yhden kohdan missä A alunperin astuu ovesta ulos ja törmää hahmoon E. Nyt muutin kohtaa siten että A menee E:n luokse selvittelemään muutaman yksityiskohdan. Luvun tapahtumat pysyivät samoina, niihin en koskenut, muutin vain alun.
Minusta on ihan hyväksyttävää että A on alussa passiivinen. Alussahan esitellään hahmot ja heidän historiansa ja pohjustetaan tapahtumia mutta sitten kun se ratkaiseva käänne tapahtuu, A:n pitää aktivoitua.
Voi olla että A aktivoituu vieläkin liian myöhään. Tarinassa on kaksi käännettä ja kunnon aktivointi tapahtuu vasta toisen jälkeen. Toisaalta se ensimmäinen käänne ei ole ihan niin iso kuin toinen mikä tällä hetkellä toimii kimmokkeena A:n aktivoitumiseen. En ajo miettiä tätä nyt tämän enempää. Olen tuijottanut A:ta liian pitkään ja tarvitsen etäisyyttä ennen kuin voin alkaa miettimään näin suuria muutoksia tekstiin. Tämä versio lähtee koelukijoille heti kun olen saanut nämä pienet editoinnit pois alta. Ehkä sitten kun saan palautetta näen selkeämmin onko A:n hidas aktivoituminen ongelma vai ei.
Toinen asia mitä A ei mielestäni tee tarpeeksi, on ajatuksien peilaaminen. Yleensä dekkareissa on aina ne kaksi hahmoa, päähenkilö sekä se joka on tai pitäisi olla lukijaa hiukan hitaampi jotta päähenkilö voi peilata ja selittää hänelle omia ajatuksiaan.
A:ssa on myös tämä tyhmempi hahmo mutta A ei käytä häntä tarpeeksi hyväkseen. Näitä peilailukohtia minun pitää vielä lisätä tekstiin jotta A:n johtopäätökset eivät tunnu ihan tuulesta temmatut. Jonkin verran näitä kohtauksia tekstissä on, mutta ei ehkä tarpeeksi.
Tunnustan olevani dekkari-ihminen. Pidän siitä kun on ongelma, eli rikos, jota sitten lähdetään ratkaisemaan. A on sellainen dekkari mitä haluaisin itse lukea, tämä ajatus oli alkusysäys tälle projektille. Se riittääkö minulla taitoa kirjoittaa siitä sellaista jota jaksaisin lukea on sitten eri juttu.
Koska minusta on aina helpompaa sanoa mistä en pidä kuin sen mistä pidän, listaan omat top 5 asiaa jotka ärsyttävät minua dekkareissa, nämä eivät ole tärkeysjärjestyksessä.
1. Päähenkilön henkilökohtaisen elämän setviminen. En ole vielä kertaakaan tarttunut dekkariin sen takia että haluaisin keskittyä päähenkilön avioliitto onglemiin tai teini-ikäisen lapsen angstiin. Ymmärrän että päähenkilöllä on omaa elämää ja sitä pitää näyttää jotta henkilö ei ole liian kaksiulotteinen mutta se ei saa varastaa huomiota itse pääaiheesta, eli rikoksesta.
2. Päälle liimattu toiminta. Joskus aseen kanssa heiluminen on aivan aiheellista mutta suurimmaksi osaksi nämä kohtaukset tuntuvat vain tekstintäytteeltä. Ei mitään paha niitä kohtaa jotka rakastavat taka-ajoja mutta mielestäni ei ole mitään niin tylsää kuin taka-ajo/ammuskelu-kohtaus. Tämä oli yksi suuri syy miksi en pitänyt aikoinani Davinci Koodista, ja minkä takia minun on vaikea tarttua Infernoon vaikka aihe sinänsä kiinnostaa. Pidän enemmän siitä kun istutaan alas ja mietitään asioita läpi, sen sijaan että juostaan hylätyssä tehtaassa pyssy ojossa. Esimerkiksi Miehet jotka vihaavat naisia kirjassa, minusta oli aivan ihanaa kuin päähenkilö asui pienessä mökissä, joi kupeittain kahvia ja vain luki tekstiä ja teki tutkimusta. Tällainen teksti saa minut kehräämään kuin kissa. Sen sijaan kirjan loppu taka-ajo, ei minua miellyttänyt.
3. Päähenkilön jahkailu ottaako juttua hoitaakseen vai ei. Oikeasti, jos juttu ei kiinnosta, mene eri kirjaan.
4. Henkilökohtaiset sidokset. Oli juttu mikä tahansa niin aina löytyy se henkilökohtainen sidos mitä kautta se liittyy päähenkilöön ja jos oikein kunnolla halutaan ärsyttää niin sitten pistetään pahis vielä vainoamaan päähenkilöä ja tappamaan tämän lapsen, vaimon tai hamsterin. Miettikää kuinka raunioina meidän poliisit olisivat jos kaikki jutut mitkä he ratkaisevat liittyisivät tavalla tai toisella heihin henkilökohtaisesti.
5. Pahiksen kuolema kirjan lopussa. Valtion talouden kannalta on todella kätevää etteivät rikolliset selviä tutkintaprosessista elävänä. Näin säästyy rahaa kun vankilat ovat tyhjillään. Yleensä nämä pahikset tuppaavat vielä kuolla sen hurjan taka-ajon jälkeen. Jos pahis jollain ihmeen kaupalla selviää kirjassa hengissä, on hyvin todennäköistä että jossain jatko-osassa hän karkaa vankilasta ja rupeaa iltansa iloksi vainoamaan päähenkilöä.
Tässä vielä lista asioista mitä A:ssa ei tapahdu.
A ei sysää tutkimuksia raiteiltaan pohtiakseen avioliittonsa syvintä olemusta. A:lla on tietysti perhettä ja omaa elämää jossa vähä piipahdetaan pienten lauseiden tai muistelmien kautta, mutta missään vaiheessa A:n oma elämä ei muotoudu sivujuoneksi jota pitää sivukaupalla analysoida ja käydä läpi.
A ei juokse, aja autoa tai pyöräille kenenkään perässä renkaat ulvoen eikä hän myöskään ammu ainuttakaan laukausta.
A joutuu kylläkin keskelle tapahtumia perhe suhteiden kautta, mutta tapahtumat eivät liity häneen henkilökohtaisesti eikä kukaan lähde vainoamaan A:ta.
Koska A ei ole poliisi tai yksityisetsivä jonka ovelle tuodaan juttu ratkaistavaksi, A ei myöskään missään vaiheessa virallisesti saa mitään juttua hoidettavakseen. Tämän takia hän ei myöskään jaarittele sen kanssa ottaako juttua hoitaakseen vaiko ei. Koska A on tavisihminen joka vähän niin kuin ajautuu tilanteeseen, hänen suhtautumisensa on tyyliin, että menenpäs nyt uteliaisuuttani katsomaan mitä tuolta löytyy.
Koska A ei ammu ainuttakaan laukausta hurjan taka-ajon jälkeen, pääpahiskin selviää tästä tarinasta hengissä ja joutuu vankilaan.
Se että tarinassa on jokin näistä top 5 kohdista ei tee siittä automaattisesti huonoa. Luin viime kuussa “Totuus herra Quebertin tapauksesta”, 800 sivua joka vetää mukaansa heti ensi-lauseesta. Kirjassa esiintyy listaltani kohdat 1, 3 ja 4 mutta ne oikeasti sopivat hyvin tarinaan.
Kesällä luin P.D. Jamesin Dalgliesh ja kuolema. Tässä kirjassa toteutuu kohdat 1 (murhattu on Dalglieshin entinen pappi), 2 (on taka-ajoa) ja tavallaan myös 4 (katso kohta 1) ja muistaakseni ehkä myös kohta 5 mutta tästä en ole enää niin varma. Muistan kyllä kuka murhaaja oli mutten sitä selvisikö hän hengissä vai ei. Näistä huolimatta kirja oli miellyttävä lukukokemus.
Lyhyesti sanottuan nämä viisi kohtaa voivat olla kirjassa ilman että kirja kärsii mutta liian usein nämä viisi kohtaa ovat liitetty kirjaan silkasta liittämisen ilosta ja vieläpä laiskasti ja kehnosti. Sen huomaa siitä kun jälkikäteen analysoi tekstiä ja poistaa siitä nämä “turhat” kohdat niin huomaa että itse rikosta ja sen ratkaisemiseen käytetyt sivumäärät, ovat hyvin suppeat.
