En suunnitellut kirjoittavani tänään koska piti tehdä muita juttuja, mutta sitten kävi niin etten jaksanut heti aamusta tehdä mitään järkevää joten päätin vaan käydä läpi ne yhdet korjaukset mitkä olin eilen merkannut printattuun lukuun. Kolme tuntia myöhemmin, kässäriltä oli romahtanut pohja.
Aluksi editointi sujui ihan mukavasti, kunnes tän kolmen tunnin rupeaman jälkeen aloin nähdä kaikki kässärin epäjohdonmukaisuudet ja yhtäkkiä tajusin miten mikään ei toimi koska XYZ. Se tunne mikä siitä tuli oli jotain kaipuun ja itkun väliltä. Tässä vaiheessa en olisi halunnut muuta kuin selvitellä ja miettiä kässärin ongelmia, mutta onni onnettomuudessa oli että oltiin sovittu vierailu ja oli pakko lähteä kotoa. Irtiotto teki hyvää ja onnistuin hetkeksi jopa unohtamaan kässärin.
En kokenut mitään suurta ahaa-elämystä ratkaisun suhteen. Olen nyt ehkä taas kerran sitonut langanpäät yhteen ja ainakin tällä hetkellä näen epämääräistä valoa tunnelin päässä. Olo ei ole mitenkään helpottunut, pikemminkin uupunut. Saa nyt nähdä kuinka kauan tämä ratkaisu kestää ja koska seuraavaksi tajuan ettei mikään oikeastaan toimi.
