Pakoilua

Luin eilen Marko Hautalan postauksen Luontoa vastaan. 

Ehkä liiankin itsestään selvää, mutta totta. Onhan outoa, että juuri hienoimpien asioiden tekeminen tuntuu usein vaikeimmalta. Miksi ihmisen on hankalaa pitää yllä rutiineja esimerkiksi kirjoittamisessa, meditoimisessa, lenkkeilyssä tai vaikkapa uusien kielten opiskelussa, kun taas dokaamisessa, irstailussa, kissavideoiden katsomisessa ja roskaruuan syömisessä motivaation pohja ei tule vastaan millään?

 Arvatkaa onko helppo tunnistaa itsensä yllä olevasta tekstistä? Eilen illalla, kun olin taas menossa irstailemaan pelaamaan, päätinkin ihan loppumetreillä mennäkin siirtämään niitä korjauksia Scriveneriin.

Se on niin hämmentävää että vaikka haluaa kirjoittaa, sitä ei aina tee kun siihen on mahdollisuus. Mutta ei pelaaminen tai 9gag:ssa pyöriminen ole aina pahasta. Joskus aivot tarvitsee sitä, että ei ajattele vaan antaa olla. Niitäkin päiviä on kun lukeminenkin on liian vaativaa, ja silloin on hyvä tehdä aivoja nollaavaa toimintaa.

Eilinen palaaminen ei kuitenkaan tullut halusta tai tarpeesta nollata aivot. Se oli enemmänkin järkevän tekemisen pakoilua. Tunnistan sen tunteen, mutta liian monesti annan sille periksi.