Haluaisin
kirjoittaa päiväkirjaa. Mielikuvissa on tietenkin sellainen hieno
nahkakantinen kirja johon päivän päätteeksi raapustan kaikki
mieltä askarruttavat asiat. Valitettavasti olen huomannut, ettei
tämä mielikuva tule koskaan toteutumaan.
Sain
ensimmäisen päiväkirjan todella nuorena. Se oli hieno:
vaaleanpunainen ja lukollinen. Ihmettelin silloin, että mitä sinne
voi laittaa sillä en osannut vielä lukea tai kirjoittaa. Sivuille
sai kuulema myös piirtää ja sen osasin joten otin päiväkirjani
ja menin leikkimökkiin. Istuuduin alas työpöydän äärelle ja
yritin keksiä mitä voisin piirtää näin hienoon kirjaan.
Lopputulos oli se, että en ollut tyytyväinen siihen mitä piirsin
ensimmäiselle sivulle. Se ei ollut tarpeeksi hieno (ei ainakaan näin tärkeään kirjaan). Revin sivun irti
ja se jätti jälkeensä ruman jäljen. Kaikki muukin mitä piirsin oli
roskaa. Mikään ei ollut tarpeeksi hyvä päiväkirjaa varten.
Olisinpa
silloin tiennyt, että tämä teema tulee jatkumaan läpi elämän.
Teininä, kaksikymppisenä ja päälle kolmikymppisenäkään en osaa
kirjoittaa päiväkirjaa. Haluan, mutta kun edessä on ”The”
päiväkirja jäykistyn enkä tiedä miten aloittaa tai mitä sanoa.
Olen repinyt ensimmäiset sivut irti jokaisesta päiväkirjasta jota
olen yrittänyt ja lopulta heittänyt koko päiväkirjan
kierrätykseen.
Vuosien
varrella olen kuitenkin pitänyt päiväkirjoja, ne ei vaan ole
olleet erityiseen vihkoon. Pisin rupeama oli päälle kaksikymppisenä
kun kirjoitin päiväkirjaa erääseen foorumiin. Jotenkin se, että se
oli netissä eikä niin vakavaa kuin hieno lukollinen päiväkirja teki kirjoittamisesta helpompaa.
Nyt
kirjoitan jonkinsortin päiväkirjaa kirjoitusvihkoihin jossa puran
juonta auki. Saatan istuutua alas koska mielessä on luku tai kohtaus
josta pitää kirjoittaa, mutta yleensä se teksti alkaa jollain ihan
muulla. Lauantaina kun kirjoitin E:n viimeistä kohtausta teksti
alkoi sanoilla ”Oon pelannut koko päivän” ja jatkuu sillä
miten päivä sujuu ja siirtyy siihen miten pitäisi kirjoittaa tämä
viimeinen kohtaus ja missä kohtaan E voisi ottaa käsiteltävän
asian esille ja näiden pohdintojen kautta päädyin kirjoittamaan
itse kohtauksen. Sunnuntaina ja eilen kirjoitin vain päivänkulusta
sillä ei ollut enää mitään E:hen liittyvää. Teki vain mieli
kirjoittaa.
Välillä
kun tulee luetuksi merkkihenkilöiden päiväkirjoja niiden ajatukset
kuulostaa niin kypsiltä ja älykkäiltä ja se on se taso jolle olen
asettanut ”oikean” päiväkirjan kirjoittamisen. Tämä minun
nykyinen systeemi toimii koska en kirjoita päiväkirjaa. Ei ole
mitään erityisen hienoa vihkoa johon pitää kirjoittaa hyvällä
käsialalla järkeviä ja hienoja lauseita. On vain tämä
kirjoitusvihko johon saa kirjoittaa tajunnanvirtaa ja mitä vaan
tulee mieleen. Sitä ei kukaan lue eikä (luojan kiitos) koskaan
julkaise.
Eilen
kirjoitin epäpäiväkirjaani puoli sivua, se alkoi näin: Väsyttää.
Silmät vuotaa vähäsen, mutta uni ei tule. Luin koko illan.
Seitsemästä melkein yhteentoista. En kadu mitään!
